Riemun kiljahduksia pinnan alla

Ensinnäkin, pahoittelut näistä pitkistä postaus väleistä, ei ole nimittäin mikään helpoin homma pitää blogia täältä käsin. Tämä tekstien nakuttaminen puhelimen pienillä näppäimillä on yhtä hidasta kuin internet yhteytemme viimeisen puolentoista viikon ajan oli. On ikävää olla ulkopuolisen nettiyhteyden varassa, kun postaus odottaa julkaistaan, mutta heikon yhteyden takia se ei lataudu sivustolle. Lisäksi pari kertaa on käynyt niin, että luonnokseni ei ole tallentunut ja olen saanut aloittaa kirjoituksen alusta. On vaatinut pienen motivaatiotauon ennen kuin olen saanut taas kirjoittamisesta kiinni.

Tulinkin nyt pikaisesti kertomaan viime päivien kulusta, kun uusi maailma kirjaimellisesti avautui edessämme. Päädyimme viikko sitten sunnuntaina Hondurasin pohjoispuolella sijaitsevalle pienelle, muutaman tuhannen asukkaan saarelle, nimeltään Utila. Utila on tunnetusti maailman halvin paikka suorittaa sukelluskursseja, aina vasta-alkajasta (open water diver) sukellusmestariksi (dive master). Vaikka sukellus ei budjettilaskelmissamme ollut, niin nyt se pitäisi sinne mahduttaa. Päätimme nimittäin hyödyntää saaren edut ja suorittaa ensimmäisen tason. Meillä kummallakaan ei ollut mitään aiempaa kokemusta sukelluksesta, joten lähtötasomme oli pyöreä nolla. 

En voisi olla enempää kiitollinen meidän pienestä, viiden hengen ryhmästämme tai opettajastamme Bellasta! Noiden viiden päivän aikana, kun opettelimme sukellusta, saimme myös uusia ihania ihmisiä elämäämme ja kasvoin taas ihmisenä ainakin viisi senttiä! Eniten olen kiitollinen siitä, että ylipäätään lähdin mukaan kurssille, koska jokin minua pelottaa vedessä ja etenkin hengittämisessä putken tai muun lisälaitteen kanssa. Tuosta pelosta ei ollut tietoakaan enää ensimmäisen sukelluspäivän jälkeen. Miten mahtavaa!!

Peruskurssi open water diveriksi (owd) on hyvin selkeä ja helppo. Ensin katsotaan videoita, sitten keskustellaan asioista, tehdään muutamia tehtäviä ja lopuksi teoria osuus päättyy loppukokeeseen. Käytännön osuuksia meillä oli neljä, joista kaksi ensimmäistä suoritettiin hyvin matalassa vedessä ja viimeiset kaksi 12 ja 18 metrin syvyydessä. Käytännön osuuksiin kuuluu paljon tehtäviä veden alla, jotka kuulostivat alkuun omaan korvaani ylitsepääsemättömiltä. Muutamassa tehtävässä minulta meinasi loppua usko omaan tekemiseen, mutta kuten aiemmin kirjoitin, kouluttajamme Bella huolehti meistä kaikista ammattimaisesti ja rauhoitteli tarvittaessa. Kun kesken tehtävän sain tuskallisen krampin pohkeeseeni, hän rauhoitteli, auttoi ja viittilöi sitten jatkamaan rauhassa, kunhan olisin valmis.

Ongelmilta ei tosiaan vältytty, mutta toisaalta nyt tiedän miten toimia, jos ikävä tilanne sattuisi kohdalleni tulevien sukellusten aikana. Ainakin osaan itse pysyä rauhallisena veden alla, vaikka henkeen menisi vettä, korvani alkaisivat oikutella tai maskini irtoaisi. Omaa rauhallisuuttani ihmettelen edelleenkin. Tällainen hermoheikko osasi säilyttää tyyneytensä ja onnistui olemaan joutumatta paniikkiin. Niin ja tosiaan se suurin ongelma oli korvieni kanssa. Ei niinkään tasapainotuksen, vaan jossain kohtaa vasenta korvaani alko vihloa niin kovaa, että minun oli noustava pintaa kohti. Alas ei voinut palata, koska tasapainotus ei enää onnistunut kivun takia. Koska ryhmämme mukana oli myös kaksi dive master opiskelijaa, toinen heistä oli aina apunani ja tukenani. Tunsin oloni turvalliseksi jokaisella sukelluksella ja mielestäni se on tärkeintä!

Maailma pinnan alla on niin.. Erilainen. Se on täynnä pientä ja suurta elämää, erilaisia värejä, uusia muotoja sekä omalaatuisia ääniä. Jos oman hengityksen takaa pystyy kuuntelemaan, voi kuulla kuinka koralli pitää omaa sinfoniaansa. Melkein kuin olisi ollut pienen merenneidon matkassa. On niin paljon nähtävää, että aluksi tuntui ettei nähnyt mitään. Silmät yrittivät tavoittaa kaiken liikkuvan ja vähänkin poikkeavan muodon, joten aivot tekivät töitä taukoamatta. Mieleni teki kiljua siitä kaikesta riemusta! Onneksi viimeisillä sukelluksilla osasi jo hieman rauhoittua ja tutkailin rauhallisemmin ympäröivää maailmaa. Näimme isoja kaloja ja kalaparvia, suuria rapuja, valtavia koralleja sekä rauskuja, meritähtiä ja merimakkaroita. Moni bongailia erikoisia ja isoja kaloja, mutta minä pidin myös pienistä asioista.

Aivan kuten meressä, myös elämässä on paljon kauniita pieniä asioita. Meidän tulee vain opetella tunnistamaan ne ja muistaa pysähtyä katsomaan niitä.

Voisin kirjoittaa teille tästä aiheesta pitkät pätkät, mutta sukellus on jotain mikä jokaisen pitää itse kokea. Tiedän sen nyt. Moni sukeltaja on puhunut aiemmin vedenalaista kauneudesta ja uudesta maailmasta, ja nyt vasta ymmärrän mitä he ovat sillä tarkoittaneet!

Seuraavana suuntaamme kohti Nicaraguaa, jossa on itseasiassa todella hyvät mahdollisuudet sukeltaa. Miika suunnittelee jo seuraavaa tasoa sukelluksessa, jolloin pääsee 30 metrin syvyyteen, sekä kokemaan yösukelluksen taikaa. Itse en ole vielä ihan varma tuosta kurssista, mutta pieni seikkailijatar sisälläni haluaisin nähdä ja kokea lisää tuota uutta maailmaa!

Toivon että pääsen kirjoittamaan teille vähän tiuhempaan tulevaisuudessa, mutta kuten alussa mainitsin asiat riippuvat pitkälti nettiyhteydestä. Tekstit lataavat nopeammin kuin kuvat, joten täytyy alkaa karsia kuvista, jos hommasta ei meinaa muuten tulla mitään!

Laura <3

Antigua, Atitlan ja Acatenango, kolme kovaa A:ta!

Lake Atitlan - Järvi jylhien tulivuorten syleilyssä. 

Järvikylien ilmasto on vähän kuin Suomen kesä. Päivällä voi auringossa olla todella kuuma, mutta varjossa tarvitaan pitkähihaista ja heti alkuillasta joutuu vetämään pitkät vaatteet ylleen. Niin ja muuten paikassa ei olekaan mitään samaa kuin Suomessa, hih.

Järven ympärillä on useampi kylä, joista kaksi pääsivät meidän vierailulistalle. 

San Pedro on reppureissaajien suosiossa edullisuutensa takia, joten mekin suuntasimme sinne ensimmäisenä. Edullinen se tosiaan on moneen paikkaan ja naapurikyliin verrattuna, mutta hinnoissa on silti paljon ilmaa ja turistilisät, kuten nyt arvata saattaa. Majoituksen saattoi saada reilusti alle kympillä ja ruokaakin suht edullisesti vaikka paikallisia ruokapaikkoja ei rannan tuntumassa ollut.

Koska monessa paikassa oli kirjoitettu varkauksista tulivuorilla, päätimme jättää ne retket väliin ja varasimme aamuretken näköalapaikkaan Indian Nose-vuorelle. Auto nouti meidän klo 4 aamulla ja viiden jälkeen aloimme nousta kohti näköalapaikkaa. Nousu ei ollut turhan raskas ja ylhäältä avautui tosissaan upeat näkymät! Retki kesti kokonaisuudessaan noin 4 tuntia, joista vajaat kaksi tuntia vietimme vuorella. Koska saatiin tingittyä hinnoista (tai siis Miika tinki), saatiin rahoille ihan hyvää vastinetta!

San Marcos taas oli rauhallinen, vaihtoehtohoitojen ja joogan tyyssija, jonka katukuvassa näkyi enemmän hippejä kuin paikallista väestöä. Moni majoituspaikka oli myös länsimaalaisen pitäjän. Kaduilla näki länkkärien myyvän omia kädentöitään ja kadunvarsitaulut olivat täynnä erilaisia hoitomuotoja heidän tarjoamaan. Minulle sinänsä ei ole väliä miten kukakin hankkii elantonsa, mutta tuntui että tuossa kylässä oli syrjäytetty paikallinen väestö aika rajusti..

Vietimme pari yötä tiipiissä, Airbnb:n kautta varatussa, ja sitten olimme nähneet tarpeeksi. Majoituksen hinnat on suhteellisen korkeat, eikä kylässä niinkään ollut tekemistä useaksi päiväksi. Käytiin yhtenä päivänä vierailemassa luonnonpuistossa, jossa oli 12 metriä korkea hyppypaikka ja hyvät uintimahdollisuudet. Kallioilla viihtyi useamman tunnin, kun välillä pääsi pulahtamaan viileään veteen. Koska olin edellisen illan ollut kuumeessa jätin hypyt itse väliin! Viikko meni nopeasti järvimaisemissa, jonka jälkeen oli jo aika siirtyä Antiguaan. 

Antigua - vanha, mutta eläväinen kulttuurikehto

Antigua on aivan omanlaisensa kohde, sillä kapeat mukulakivikadut, värikkäät ja vanhat talot sekä satoja vuosia vanhat kirkot ja rauniot huokuvat arvokkuutta sekä upeaa kulttuuria. Tosin paikka on myös melko kallis, sillä siellä majoittuu paljon varakkaampaa väkeä, ei pelkästään reppureissaajia. Antigua on oiva paikka espanjan opiskelulle, sillä se tarjoaa mahtavat puitteet parin viikon intensiivikurssiin. Tällä hetkellä emme itse halunneet käyttää niin pitkää aikaa yhteen paikkaan ja espanjan opiskeluun. Koetamme pärjätä itsenäiselle opiskelulla, niin että osataan perussanasto!

Antigua, kuten Lake Atitlan, sijaitsee isojen tulivuorten juurella, joista osa on aktiivisia. Fuego on aktiivinen jatkuvasti ja se purkautuu päivittäin useita kertoja. Se on myös tulivuori, jota lähdetään katsomaan korkeimman tulivuoren, Acatenangon huipulle. Antigua on vilkas kaupunki, joka tarjoaa varmasti joillekin matkaajille paljonkin tekemistä, mutta ei meille. Se ei haitannut, sillä ennen tulivuorivaellusta oli mukava ottaa rennosti ja hankkia tarvittavat jutut mukaan. Kahviloita ja pieniä putiikkeja löytyy jokaiselta kadulta, turisteille on tarjolla erilaisia hoitoja, museoita ja eri mittaisia retkiä. Retket on melko kalliita, mutta niistä voi aina tinkiä. Tinkiminen tuntuu olevan (täälläkin) normi. Myös kuljetukset onnistuvat matkanjärjestäjien kautta. Me otimme "turistibussin" suoraan Rio Dulceen Antiguasta, joka tuli hieman kalliimmaksi kuin paikallisten suosimat bussit, mutta pääsimme suoraan kohteeseen, ilman useaa bussinvaihtoa. 

Minulla ei hirveästi ole sanottavaa Antiguasta, eikä juuri kuviakaan. Se toimi hyvänä välipysäkkinä, kun sieltä lähdettiin tulivuorivaellukselle ja siitä pääsi seuraavaan kohteeseen (Rio Dulce) kohtuullisessa ajassa. Sieltä sai hyvää vegaanista ruokaa sekä ihanaa suklaata ja kaakaota!

Acatenango - Uinuva jättiläinen.

Acatenango on tulivuori, joka kohoaa korkeuksiin aivan Antiguan kaupungin  vieressä. Sillä on kaksi huippua, Pico Mayor (korkein huippu, 3976m) ja Yepocapa (3880 m), joka tunnetaan myös nimellä Tres Hermanas (kolme sisarta).  Acatenango on yhteydessä viereiseen tulivuoreen, Fuego on ja tämä tulivuorikompleksi tunnetaan yhdessä nimellä La Horqueta. (Wikipedia, 2019)

Meidän retkikuntamme majoittui "perusleiriin", noin 3500 metrin korkeuteen. 

Kiipeäminen leiriin kesti noin 5 tuntia. Valehtelematta varmasti yksi elämäni tuskaisin kokemus. Meiltä otettiin heti alussa luulot pois, kun lähdettiin kapuamaan t o d e l l a jyrkkää rinnettä ylös. Hiekka pöllysi suuhun ja silmiin, kivet pyörivät jalkojen alla ja jalka lipsui. Tajusin että en ollut todellakaan valmis sellaiseen koetukseen. En henkisesti saatika fyysisesti. Aluksi mieleni teki valittaa kaikesta ja taisin kyllä valittaa ääneenkin jonkin verran. Jossain kohtaa kuitenkin tajusin ettei se auttaisi minua ylös ja päätin vaihtaa suhtautumistapaani myönteisemmäksi. Ja sehän auttoi! Loppumatka ei enää tuntunut läheskään niin tuskaiselta.

Jos kiivetessä oli tullut hiki, niin siitä ei enää ollut tietoakaan leirissä. Leirin korkeudessa oli jo itsessään kylmä, ja illan mittaan, auringon laskeuduttua, täytyi laittaa kaikki vaatekerrastot päälle jotka oli mukaan otettu. Onneksi olin järkeillyt ja pakannut paljon vaatetta mukaani.

Ilalla rentouduttiin nuotion äärellä ja katseltiin alati purkautuvaa Fuegoa. Näky oli mieletön, eikö sitä pysty mitenkään kuvailla sanoin tai edes kuvien välityksellä! Purkauksia tuli noin 10-20 minuutin välein, mutta jos halusi nähdä kunnollisen purkauksen, sai sitä odottaa miltei tunnin. Ja suuret purkaukset täysin pimeässä olivat henkeäsalpaavia! Jyrinän säestäessä taustalla, punaisena hehkuvat kivet ja laava sinkoilivat korkeuksiin ja valuivat vuorenrinnettä alas. Uskomatonta, miten noin usein purkautuva tulivuori ei aiheuta pelkoa asukkaissa. Purkaukset ovat jo niin arkipäivää, että tuskin niihin kukaan kiinnittää huomiota, muut kuin turistit. 

Kun kaikki ruoat ja herkut oli syötä oli aika vetäytyä telttaan, sillä aamulla klo 4.00 alkaisi seuraava rankka osuus, nimittäin kiipeäminen huipulle. Voin sanoa, että hieman huonosti nukutun yön jälkeen (kylmyys, jyrinä ja liian ahdas teltta), oli TODELLAKIN RANKKAA kiivetä huipulle aamuyöllä. Noustiin rinnettä ylös yli 400 metriä ja vauhti oli melko kova. Rinne oli jyrkkä, oli pimeää ja eilinen kiipeäminen tuntui jaloissa pahasti. Olin vähällä luovuttaa, sillä tuntui etten saanut ylhäällä happea ja matka ei tuntunut loppuvan koskaan. Tähän ei auttanut sekään, että oppaat toistelivat jatkuvasti "allmost there"-fraasia. 

Pidin jälleen lyhyen keskustelun itseni kanssa, ja jotenkin sain tsempattua itseni ylös. Viimeiset kymmenen metriä kompuroin kivissä ja valuvassa hiekassa, mutta pääsin huipulle. Pelotti niin kovin, että kaadun tai tipun alas, kun jalat ei tuntuneet enää kantavan. Mielellä on niin valtaisa voima, että sen käyttäminen vaikeissa tilanteissa on järisyttävä työkalu. Jos en olisi käyttänyt mieleni voimaa ja puhunut itselleni jatkuvasti kannustaen, en varmaan olisi päässyt huipulle tai ainakin olisin kiukutellut koko matkan ja unohtanut, miksi teen tätä. 

Huipulla tuulee, pitää totisesti paikkansa! Ilma oli tuossa korkeudessa (3976m) ymmärtääkseni 0 asteista ja heti huipulle astuttua, kylmyys tuntui luissa ja ytimissä. Vaikka ylläni oli neljä paitaa, paksu takki sekä kolmet housut, tuntui samalta kuin talven yllättäessä autoilijan. "Enkö muka taaskaan osannut varautua tähän"..

Olipahan tosin maisemat. Hämärän vielä vallitessa tuijotettiin purkautuvaa Fuegoa ja sen laavasyöksyjä. Hiljalleen aurinko alkoi valaista ja maisema muuttui totaalisesti. Kuin sovittuna vaihtona, Aurinko tuli esiin ja Fuego rauhoittui. Edelleen se purkautui, mutta maltillisemmin. 

Henkeäsalpaavaa. Nautinko? Totisesti !

Mutta ehkä parasta koko reissussa oli alasmeno. Olo oli kuin leikkivällä lapsella. Se rinne jota aamulla tuskissani olin kiivennyt ylös, muuttui nyt leikkikentäksi. Juoksin ja hypin kuin gaselli mäkeä alas, piittaamatta siitä että kenkäni olivat täynnä kiviä ja että vieressäni avautui suora pudotus varmaan kuolemaan!

Koska alasmeno perusleiriin oli niin hauska, jatkettiin Miikan kanssa menoa samalla tavalla aina ihan alas saakka. Ja arvatkaa miltä tuntui olla ensimmäinen alhaalla kaikista sen päivän matkaajista. VOITTAJALTA!

(Tämä ei ole maksettu kumppanuus coca-colan kanssa, sponsori tälle matkalle toki olisi kiva!)

Olivatko näkymät ja kokemukset kaiken sen tuskan ja kivun arvoisia? En ole edelleenkään ihan varma, sillä kiipeäminen oli niin kamalaa! Mutta luulen, että olisi jäänyt kaduttamaan mielettömästi, jollen olisi tuota matkaa tehnyt. Olihan se samalla matka itseeni. Voimauttava kokemus, joka loi aika paljon uskoa itseeni ja omiin kykyihini! 

En kyllä tekisi uudelleen samaa. Ainakaan ihan heti..

Laura

Kuusi päivää Mayoja - viisi päivää viidakossa

Kello soi 4.30, "Ei saatana, mihin sitä ollaan taas lupauduttu" - näin ajattelin kun kampesin itseäni sängystä ylös keskiviikkona 22.1. Meidän piti olla viideltä ennakkoon sovitussa paikassa, josta yhteiskuljetus Carmelitan kylään, matkan ensimmäiseen pisteeseen, lähtisi. Matkanjärjestäjä otti meidät vastaan 10 trekkailijan kanssa. Ryhmäkoko olikin kasvanut viidestä kahteentoista. Ymmärrettiin kyllä aika nopeasti, että matkanjärjestäjä oli myyntipuheessaan vain halunnut luoda vaikutelman pienestä ja mukavasta ryhmäkoosta. Samapa tuo, sillä johan tässä ollaan menossa!

Carmelita on pieni kylä El Miradorin luonnonsuojelualueella ja sen asukkaat hoitavat ja organisoivat viidakkoretkiä. Matka kylään kestää shuttlella noin 3,5 tuntia. Meidän tapauksessa tosin yli neljä sillä poimittiin matkan varrelta kyytiin myös paikallisia ihmisiä sekä tavaratoimituksia kylään vietäväksi. Tiet ovat niin järkyttävän huonossa kunnossa (täynnä vetistä mutaa, isoja töyssyjä ja jyrkkiä mäkiä) etten uskonut pienen shuttlen pääsevän perille asti.. 

Toisin kävi ja perille päästyämme meille selvisi nopeasti, ettei kukaan puhunut englantia, ei edes opas vaikka niin meille oli luvattu. Onneksi ryhmässämme oli muutama espanjaa osaava henkilö, joiden apu tuli todella kultaakin arvokkaammaksi tuolla reissulla! Yksi ryhmäläisistä auttoi minua saamaan itselleni vegaaniset ateriat reissulle (sitäkään ei matkanjärjestäjä ollut hoitanut, vaikka olin painottanut asiaa tälle useaan kertaan ja hän lupasi huolehtia asiasta). Kaikki heistä auttoivat ymmärtämään oppaan kertomia tarinoita ja faktoja matkan aikana ja moni auttoi myös opiskelemaan espanjaa. Opinkin monta uutta sanaa espanjaksi noiden viiden päivän aikana!

"Vamos chicos"

Tuo viiden päivän vaellus oli suhteellisen rankka koitos. Minulle se oli rankka niin fyysisesti kuin henkisestikin. Selkeästi fyysinen kuntoni ei ole parhaimmalla tasollaan, eikä asiaa auttanut mutaiset polut, olemattomat lounaat tai suhteellisen kova tahti haastavassa maastossa. Jos meillä ei olisi ollut pieniä eväitä mukanamme, olisin varmaan kuukahtanut jossain kohtaa. Aamiaiset ja illalliset olivat toista maata, sillä ateriat olivat jopa turhankin isoja. Onneksi pitkien vaelluspätkien jälkeen päästiin aina lepäämään leiriin. Tarjolla oli hedelmiä pieneen nälkään, riippumattoja loikoiluun ja puhtausintoilijat pääsivät reilun euron lisämaksusta pressukatokseen "suihkuun", joka oli ämpärillinen vettä ja koussikka.

Yövyttiin jokaisella leiripaikalla teltoissa, jotka olivat tosiaankin parhaat päivänsä nähneet. Yhtä telttaa kuroin kasaan jesarilla ja hakaneuloilla, sillä siitä oli yksi sivu kokonaan auki.. Ajattelin, että haluan suojautua hyttysiltä sekä muilta ötököiltä ja nukkua yöni rauhassa. Hyvin ajateltu, mutta jostain syystä silti telttaan oli illan aikana hiipinyt KÄMMENEN KOKOINEN HÄMÄHÄKKI JA MILTEI SAMANKOKOINEN KUORIAINEN! Olin vähällä saada halvauksen kun hämähäkki tuijotti minua 10 senttimetrin päästä kasvoistani.. En varmaan koskaan ole ollut niin nopea liikkeinen! 

Koko ryhmä taisi kuulla huutoni, kun kaikki tulivat ihmettelemään otusta. Ainakin paikallisilla oppailla oli hauskaa, kun he saivat hämähäkin ulos teltasta ja se jatkoi matkaansa leirin läpi hyppien, naisten kiljahdusten siivittämänä..

Onneksi ei Miikan toiveista huolimatta nähty yhtään käärmettä reissun aikana. Toinen ryhmä oli nimittäin törmännyt Guatemalan myrkyllisimpään käärmeeseen Barba Amarilaan (keihäs käärme), jonka myrkky voi tappaa 45 minuutissa. Onneksi trekkaaja oli astunut suoraan käärmeen pään päälle, jolloin käärme ei ollut päässyt puremaan.

Upeinta reissussa olivat ehdottomasti  näiden uusien upeiden muistojen luominen  sekä korkealle kohoavien pyramidien huipuilla istuminen ja siellä tähtikuvioiden ihastelu. Tavattiin mukavia uusia tyyppejä, joiden kanssa vietti mielellään viisi päivää poissa sivistyksestä. Vaihdettiin matkakokemuksia, pelattiin hämähäkkijahtia, naurettiin toistemme jutuille, juotiin rommia pyramidin huipulla ja opetettiin Miikan kanssa muille suomea! Ryhmädynamiikka toimi hyvin, eikä porukassa ollut onneksi yhtään valittajaa. Turhan äänekkäitä tyyppejä oli muutama, mutta hekin osasivat olla hiljaa pyydettäessä :)

Viiden päivän vaelluksella nähtiin kolme suurta pyramidia El Tintal, El Tigre ja yksi maailman suurimmista pyramideista La Danta. Kiivettiin noiden upeiden luomusten huipuille iltaisin, katsomaan auringonlaskuja, sekä aamulla, ennen kukonlaulua, odottamaan nousevaa aurinkoa. Raunioita tutkaillessa saatiin kuulla upea tarina kuun ja auringon syntymästä, joka oli kuvattu Maya-pyramidien kaiverruksissa. Opas kertoi meille myös Seibasta, Mayojen pyhästä puusta, jonka juuret kuvastivat alamaailmaa, runko merkitsi nykyisyyttä ja oksat taas olivat yhtä kuin taivas. Osa tarinoista oli samoja kuin muualla kuullut kertomukset, mutta hieman ristiriitoja kuultiin myös. Tikalissa opas kertoi meille ihmisuhreista, samoin kuin dokumentti El Miradorista. Trekkioppaamme taas sanoi, että koko lähialueella (joka kattaa Tikalin sekä El Miradorin) ei olisi koskaan uhrattu ihmisiä. Mikä on totta, mikä ei?

Päivittäisten vaellustenkin aikana ehdittiin välillä pysähtyä ihastelemaan erilaisia Maya-raunioita, jotka eivät suoranaisesti sijainneet suurilla kaupunkialueilla. Yleisesti nuo rakennukset olivat tavallisten ihmisten asumuksia tai jonkinlaisia hautoja, jotka ryöstäjät olivat tyhjentäneet aikaa sitten. 

Summa Summarum:

- Kiivettyjä portaita varmasti liki 1000

- Käveltyjä kilometrejä noin 120

- Ihosta irotettuja punkkeja 8 

- Nähtyjä tähdenlentoja 7

- Miikan syntymäpäivä ja synttärikakkua aamupalaksi viidakossa!

Upea kokemus kaiken kaikkiaan. En kyllä ihan heti lähtisi uudelleen, mutta jollekin samantyyliselle voisin joskus lähteäkin! Kaikesta sitä tällainen pelokas ihminen voiko nauttia, kun vain haluaa.

Jos reissaa lyhyen aikaa Floresissa, Guatemalassa kannattaa katsastaa ainakin Tikal, se esittelee upeat Maya-rauniot, jotka on saatu kaivettua esille laajalti. Näyttävät, suuret palatsit ja pyramidit vetävät hiljaisiksi, kun kiipeät niiden huipulle ja mietit miten hitossa nämä on rakennettu aikanaan. Tikaliin pääsee opastetulle kierrokselle, joka kestää 4 tuntia. Vierailla voi itsenäisestikin, mutta miltei kaikki kyltit ovat vain espanjaksi. Jos lähdet aamulla klo 4.30 ehdit näkemään auringon nousun. Itse lähdettiin klo 6, eli oltiin Tikalilla hieman ennen klo 8 aamulla. Viimeinen bussi pois, lähtee klo 15, eli opastetun kierroksen jälkeen ehtii vielä kierrellä paikkoja itsenäisesti.

Laura <3