Miten kotona menee?

Oon miettinyt ja pyörittänyt tätä teksiä mielessäni jo melkeinpä laittoman pitkään, joten eiköhän nyt sitten pistetä jotain kasaan! Johan tästä on kuukausi, kun viimeeksi kirjoittelin tänne jotakin.

Reppureissu oli ja meni. Täällä sitä nyt ollaan, kotona. Ja  miten ihanaa tää onkaan! Kotiinpaluusta on noin puolitoista kuukautta ja siinä ajassa täällä on kerennyt tapahtua yhtä sun toista. Päällimmäisenä nyt ainakin olohuoneen ja eteisen pintaremontit, jotka on vihdoin valmiit. Tosin lattia vaihtuu vielä myöhemmin, mutta se saa odottaa, kunnes löydetään se juuri täydellinen malli tänne! Oon alkanut viherpeukaloksi ja laittanut kasvihuoneen, sekä kasvimaan kuntoon. Perunat on itämässä, kurkut taimettumassa ja porkkanan siemenet odottaa maahan kylvöä! Lisäksi oon laittanut jo kurpitsat kasvihuoneeseen, leikannut mansikoista rönsyt pois ja kerännyt hulluna nokkosta ja vuohenputkea! Tää kotihortoilu ja puutarhurointi on ihanaa! Oon ihan aloittelija, joten meen tässä hommassa netin ohjeiden ja mamman vinkkien avulla. Sitten vähän sovellan ja kokeilen! Tänään istutin paprikan vanhaan emalipataan ja kiikutin kasvihuoneeseen. Saa nähdä alkaako se kasvaa!

Tehtävälistalta poistuu koko ajan hommia, mutta samaan tahtiin niitä tulee sinne lisää. Koko ajan keksi jotain kivoja pieniä projekteja, jotka ei sitten olekaan ihan niin pieniä tai ne kasvaa tehdessä uusiin mittoihin. Mutta en valita! Nyt on aikaa, rahaa ja kroppakin kestää hyvin tehdä <3 Oon jakanut näitä projekteja instagramissa, meidän kodin omalla ig-tilillä ja hauskaa miten teitä tyyppejä kiinnostaa! Oon saanut itse ihan tosi paljon apua muiden ihmisten somekanavilta ja löytänyt monta uutta tiliä, joita seurata! Ehdoton ykkönen on Versoileva-sivusto, josta löytyy myös puutarhanhoitoon liittyvä podcast. Sitten mie sitä kuunnellessa tongin tuolla maata ja leikkaan marjapensaita. Samalla otan parhaan vinkit talteen tietenkin! Kevättyöt täällä ranchillla jatkuu ja sisäremotin valmistuttua lähdetäänkin pihasaunan kimppuun! <3

Niin ja tosiaan mentiinhän myö kihloihinkin siinä reissun päätteeksi, eli rengastettua elämää on vietetty nyt vajaat kaksi kuukautta. Eipä tässä mikään ole muuttunut, eikä hääpäivää ole lyöty lukkoon. Mihinkäs sitä kiirehtimään, kun näinkin on hyvä. Sillä tavalla hassu tilanne meillä, että yhdessäolo tiiviisti jatkuu, sillä kumpikin ollaan kotona. Onneksi pihasta löytyy noita rakennuksia, minne voi toiselta piiloutua, omaa rauhaa etsimään. Tykkään kuitenkin siitä, että ollaan saatu uskomattoman paljon täällä aikaan ja ollaan selviydytty tosi vähällä kinastelulla. Vaikka remppahommissa haasteita on ilmennytkin, niin ollaan hanskattu ne tosi hyvin yhdessä!

Miten tämän blogin sitten käy? Tämä pohdinta on yksi syy siihen, miksi en oo saanut aiemmin julkaistua tätä postausta. Onko miulla enää mitään sanottavaa, kun reissu on ohi? Saako blogiin tehtyä sisältöä, jos ei matkustelekaan? Onko tämä blogi millään tapaa miun juttu?
Näihin kysymyksiin ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta ja se oikeastaan turhauttaa miuta. Mutta sen tiedän, että kirjoittamisen sijaan paljon mieluummin puhua pölpöttäisin jossakin podcastissa tai esiintyisin videoilla (pitäisköhän alkaa tubettajaksi..) Tämä kirjoittaminen ei niinkään ole miun juttu, vaikka mukavaa satunnaisesti onkin. Blogissa satunnaisuus ei kuitenkaan riitä!

Lopputuloksena tämä blogi jäädytetään tästä postauksesta lähtien ja keskityn muihin juttuihin. Kuten Kalliolan Ranchiin, eli meidän omaan kotipaikkaan, sen remontointiin ja kunnostamiseen. Jos teitä kiinnostaa seurailla ekologista maaseutuelämää ja remppahommia, niin tervetuloa seurailemaan! Pääset sukeltamaan mukaan maalaisarkeen, viherpeukalointiin ja tee-se-itse meininkiin!

Kalliolan Ranchin löydät Instagramista nimimerkillä @kalliolanranchi
Myöhemmin tulossa myös se Youtube-kanava (miusta taitaa tulla tubettaja?) sekä muuta kivaa ja jännää!

IHANAA KESÄÄ, ollaan yhteyksissä!

Laura<3

Kotia kohti - Eeppinen kotiinpaluu

Osa teistä varmaan seuraakin minua instagramissa, jossa kerroin tarkemmin meidän eeppisestä kotiinpaluusta ja kaikesta muusta säätämisestä reissun lopussa. Maailmalla vallitsevan tilanteen ja Suomen rajojen sulkemisen jälkeen, päätettiin palata kotiin kuukausi ennen suunniteltu paluuta. Tuo kotiinpaluu ei onnistunut todellakaan ihan suunnitellusti ja elettiin aika jännittäviä päiviä pienellä maissisaarella, josta kotimatka aloitettiin. Avaan nyt vähän tännekin, miten kotiinpaluu sujui!

Kun Suomi ilmoitti rajojen sulkemisesta, me aloitimme kotiinpaluun suunnittelun. Varattiin lentoliput, suunniteltiin laivamatka saarelta mantereelle ja satamakaupungista kuljetus lentokentälle. Kaikki näytti alkuun hyvältä, saatiin edulliset lentoliput, vaikka lentoaika oli kaikkien kolmen välilaskun kanssa yli 38 tuntia. Pääasia meille oli, että päästäisiin kotiin, eikä jäätäisi jumiin Nicaraguaan. Lentoliput ostimme torstaina aamupäivällä ja seuraavana aamuna huomasimme, että puolet lennoistamme oli jo peruttu. Mietittiin ostaisimmeko jotkin uudet lennot varuiksi, mutta pelko niidenkin peruuntumisesta sai miettimään uudelleen.

Maissisaarilta pääsee pois muutaman kerran viikossa. Yleensä ensin täytyy matkustaa Isolle Maissisaarelle veneellä, josta sitten pari kertaa viikossa lähtee matkustajalautta mantereelle, satamakaupunki Bluefieldsiin. Lauantaisin lähtevä rahtialus kulkee kuitenkin suoraan Pieneltä Maissisaarelta Bluefieldsiin. Kun tajusimme perjantaina, että Panama aikoo sulkea lentokentät ja lopettaa kaikki lennot sunnuntaina, pari päivää myöhemmin, päätimme lähteä rahtilaivalla yön selkään. Laiva lähti laiturista noin 20.30 ja saapui Bluefieldsiin 5.30, seuraavana aamuna. Kokemus sekin, kun yrität saada nukutuksi keinuvassa peltipurkissa! 

Meillä oli tosi vähän paikallista valuuttaa jäljellä, kun vihdoin päästiin maihin, ja oli pakko suunnata ensimmäisenä etsimään automaatti, jotta pystyttiin maksamaan vielä bussimatkat ja taksit. Onneksi miltei sataman vieressä oli pankki sekä automaatti. Koska laiva oli perillä myöhemmin kuin kuvittelimme, alkoi tulla jo kiire bussiasemalle. Miikan nostaessa rahaa, minä yritin huitoa meille taksia. Takseja tuntui olevan liikkeellä useita, mutta kuskit eivät olleet innokkaita pysähtymään.. Lopulta oltiin bussiasemalla ihan hyvissä ajoin, kun nyt viimeinkin saatiin se taksi. Miika hörppi aamukahvit asemalla ja herkuteltiin kookosleivällä, jota oltiin ostettu saarelta mukaan. Onneksi oltiin varauduttu eväillä, sillä asemalla oli aika huono tarjonta.

Bussimatka, Bluefieldsistä Managuaan (Nicaraguan pääkaupunkiin), kesti noin 6,5 tuntia, jonka aikana me lähinnä torkuimme. Heräsimme ainoastaan taukopaikoilla pissalle. Edellisen yön heikot unet alkoivat tuntua. Takapuolikin oli hellänä laivan lattialla nukkumisesta ja bussissa istumisesta. Ja tiedossa olisi vielä lisää istumista..

Meillä olisi alunperin pitänyt olla lentoliput maanantaille Managuasta Panamaan, mutta lentoliikenteen peruuntumisen takia meidän oli pakko vain yrittää päästä johonkin koneeseen heti. Kello oli noin 13.30 kun saavuttiin kuoleman hiljaiselle lentoasemalle. Yritettiin löytää lentoyhtiön tiskiä, mutta tietenkin se oli sunnuntaisin suljettu.. Paniikki alkoi jo hiipiä esiin.

Onneksi Miika on toiminnan mies ja hän marssi suoraan Check-In tiskille tiedustelemaan tilannetta virkailijalta. 

Eikä paremmin olisi voinut käydä. 

Lentoyhtiön viimeinen kone lähtisi alle tunnin kuluttua Panamaan, josta olisi viimeinen jatkoyhteys myös Miamiin. Virkailija tutki hetken tietojamme (onneksi oltiin tehty hyvissä ajoin ESTA-hakemukset Jenkkeihin lentoa varten) ja ojensi meille lentoliput Panaman kautta Miamiin. Jos olisimme menneet hetkeäkään myöhemmin kentälle, emme olisi enää päässeet pois Nicaraguasta.. Ja kaikki tämä ilman lisäkustannuksia! Ehdittiinpä vielä vaihtaa aamulla nostetut rahat dollareiksi, sillä niille meillä olisi enemmän käyttöä!

Miamiin saavuttiin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, noin kahdentoista aikaan. Meidät ohjattiin oudoille koneille tekemään maahantuloilmoitusta (tai jotain vastaavaa).. Ilmoituksien teko ei meiltä kummaltakaan onnistunut, joten päädyimme vielä virkailijan juttusille. Tiskillä kyseltiin mistä matkustimme, kuinka kauan olimme siellä viettäneet aikaa ja miksi. Lisäksi kyseltiin oliko meistä kummallakaan kipeä olo. Kun sormenjäljet oli skannattu ja kuvat otettu heidän järjestelmäänsä, päästiin noutamaan rinkkoja. Oltiin molemmat jo aika väsyneitä, mutta pakotettiin itsemme etsimään British Airwaysin toimipiste. Joka oli tietenkin yöllä kiinni. Ei muuta kuin nukkumaan!

Päädyttiin lopulta, kaiken pohdinnan ja pyörimisen jälkeen, yöpymään kentällä. Onneksi Subway oli auki ja saatiin molemmat ruokaa. Makuulle päästiin noin 2.00 aikaan. Miika torkkui koko yön, mutta itse valvoin puoleen viiteen saakka. Nouseminen reilu kolmen tunnin "unien" jälkeen ei ihan hirveästi napannut, kun Miika päätti lähteä tarkistamaan, joko lentoyhtiön tiski olisi avutunut. Voitte vain arvata, ei se ollut! Meillä olisi liput vasta tiistain koneeseen, ja oltaisiin voitu helposti lähteä Miamiin hotelliin ja palata takaisin seuraavana päivänä. Kumpaakaan ei kuitenkaan liiemmin huvittanut lähteä tutustumaan uuteen kaupunkiin, vaan halusimme kotiin jo maanantaina lähtevällä koneella.

Päivä olikin sitten melkoista odottelua ja pyörimistä. Odotettiin aamu lähtöselvityksen avautumista, sitten odotettiin lähtöselvityksessä myöhässä olleita virkailijoita ja lopulta odotettiin, että kaikki lipulliset asiakkaat palveltiin ensin. Meille annettin jonotusliput koneeseen ja saisimme tietää noin tunti ennen koneen lähtöä, mahdummeko mukaan. Olin toiveikas, mutta silti jännitti aivan kamalasti.. 

Lopulta istuttiin vajaassa koneessa, omalla yksityisellä penkkirivillä, matkalla Lontooseen. Ihan uskomatonta, miten kaikki oli siihen saakka onnistunut niin hyvin. Saimme jopa jonotusliput Lontoo-Helsinki koneeseen ja laukut menisivät suorinta tietä Suomeen (eivät tosin ilman meitä). Pisteitä voi antaa siis myös British Airwaysille upeasta palvelusta tässä tilanteessa!

Makeiden yöunien jälkeen, päästiin odottelemaan Lontoon Heathrow'n kentälle mahdollista viimeistä etappiamme. odotusaikaa oli noin kolme tuntia seuraavan koneen lähtöön. Meille ei voitu luvata suoraa pääsyä koneeseen, sillä tietojen mukaan se oli täynnä. Kenttä oli toiminnassa melko laajalti, joten käytiin ostamassa aamukahvia ja tuliaisia sukulaislapsille. Kentällä oli mielestäni melko paljon ihmisiä ja toimintaa, ja jollen olisi tiennyt paremmin, olisin luullut maailman tilanteen olevan normaali. Mitä nyt parilla tyypillä oli sininen kokovartalohaalari päällään ja suojain naamalla. Kuuluipa siellä kentällä jo puhuttavan suomeakin. Silloin tajusi, että oltiin aika lähellä kotia. Alkoi realisoitua se, että loma oikeasti loppuu ja palataan kotiin.

Odotus Lontoossa, ja koko matkalla, palkittiin, koska päästiin heittämällä Helsinkiin suuntaavaan koneeseen. Koneen kolmannelle penkkiriville istahtaessa ja koneen rullatessa kiitotiellä, pystyi jo toteamaan, että kohta oltaisiin kotona. Menihän siinä tosin vielä melkein sellaiset 12 tuntia, ennen kuin oltiin  turvallisesti kotona, mutta kuitenkin!

En ole koskaan nukkunut niin hyvin omassa sängyssä, kuin sinä yönä! Enkä kyllä varmaan missään muuallakaan. Jos jotain kaipasin reissussa, niin omaa sänkyä!

Laura<3

Kotiin paluusta?

Täällä eletään jännittäviä aikoja kun saadaan joka päivä lukea uusia tietoja koronaviruksen aiheuttamista ongelmista. Ilmeisesti Suomessa tapauksia on noin 150 ja siellä ollaan otettu jo järeät toimet käyttöön? Korjatkaa jos olen väärässä.

Täällä Väli-Amerikassa alkaa myös tapahtua. Ensin rajansa laittoi kiinni El Salvador (ei yhtään todistettua tapausta) ja nyt perään Guatemala. Rajat on suljettu ainakin eurooppalaisilta ja kiinalaisilta. Myös Yhdysvallat on sulkenut rajansa samalla tapaa osalta eurooppalaisilta matkaajilta.. Jännittää hieman, miten aikoo toimia Costa Rica, sillä tarkoituksena olisi lentää sieltä Suomeen. Toki epäselvää on voimmeko lentää edes Jenkkien läpi, sillä miltei kaikki lennot sisältävät välilaskun jossain päin tuota suurvaltiota.. Vaihtoehtona olisi toki lentää suoraan täältä Nicaraguasta kotiin, kun viisumien oleskeluaika päätyy noin kuukauden päästä. Mutta onko silloin enää mahdollista päästä millään tavalla Suomeen? Otetaanko meitä vastaan?

Epätietoisuus on ihan takapuolesta, eikö lentolippuja oikein uskalla ostaa.. Olisiko helpointa vain lähteä täältä nyt? Tosin olemme jumissa pienellä saarella, jolta ei pääse pois päivittäin. Matka pääkaupunkiin kestäisi kuitenkin muutaman päivän. Ehtiikö sinä aikana tapahtua taas jotain uutta.. Korona vaikuttaa jo tänne saarellekin vähenevänä turismina. Ainakin muutaman paikka on kertonut viime hetken peruutuksista viruksen takia. Ehkä ihmiset pelkäävät samaa kuin me. He pääsevät kyllä tänne, mutta pääsevätkö he enää pois, takaisin kotiin?

Eihän tässä tosiaan muuta, mutta viisumimme vanhenee noin kuukauden päästä ja jos pääsy naapurimaihin kielletään voi mennä sormi suuhun meilläkin! Olen kuitenkin toiveikas ja uskon, että asiat järjestyy aina parhain päin. Turha sitä on liikaa kuumotella tilanteesta, nyt mennään päivä ja uutinen kerrallaan!

Laura<3

Guatemala - ihastukset ja vihastukset

Nämä asiat meitä ihastuttivat:

Ihmisten avuliaisuus - Aluksi olin hieman varpaillani uusia ihmisiä kohdatessa, mutta luulen sen tapahtuvan jokaiseen uuteen maahan ja kulttuuriin matkatessani. Toki kun olet kuullut ja lukenut ikäviä asioita Väli-Amerikan maista, tuo se lisävarovaisuutta peliin. Mutta mitä vielä! Ihmiset olivat uskomattoman auttavaisia ja huolehtivaisia, ilman mitään taka-ajatuksia! 

Palvelualttius - Vaikka kaikki eivät puhuneet englantia, meitä yritettiin aina palvella. Kielimuuri tekee monesti tilanteista, ja monesta asiasta hankalampaa. Joskus ei vain millään löydy yhteistä kieltä ja on koitettava pärjätä. Guatemalassa ihmiset hymyilivät, käyttivät käsiään, osoittelivat ja käyttivät Google translator-sovellusta, jos siihen oli mahdollisuus. On paljon paikkoja, joissa paikalliset eivät osaa espanjan lisäksi muuta, kuin ehkä alkuperäiskieltään (mayaa), joten espanjan alkeista on aina hyötyä! Ja vaikka osaisi vain alkeet, auttavaisten paikallisten kanssa pääsee lopulta jotenkin yhteisymmärryksen!

Monimuotoinen luonto ja ilmasto - Kaikki nuo vuoristot, viidakot ja rantakaupungit. Maagista! Se on sana, joka kuvaa Guatemalan luontoa parhaiten. Voit siirtyä  muutamassa tunnissa järveltä tiheään viidakkoon tai merenpinnan tasolta vuoristoon. Aamulla voit siemailla lattea historiallisen kaupungin ytimessä ja iltapäivällä olet menossa jyrkkää rinnettä kohti tulivuoren huippua. Tulivuorelle kiivetessä metsä muuttuu viidakkomaisesta suomalais-tyyppiseen mäntymetsään. Lopulta huipulla näet vain laavakiveä ja tuhkaa. Karibian laidalta löytyy vielä upea ja villi jokimaisema, jota ympäröivät pystysuorat kalliot ja rönsyävä mangrovemetsä. Voit myös saada monta kärpästä yhdellä iskulla, järvimaiseman, vuoristo-olosuhteet sekä pilvien yli kohoavat tulivuoret, kun suuntaat Lake Atitlanille!

Maya-rauniot ja historia - Ei Guatemalaa ilman Maya-raunioita. Entistä loistoaan jäljittelevät, toisin sanoen esiin kaivetuimmat pyramidit löydät Tikalista, aivan Floresin saaren lähettyviltä. Jos taas haluat tutkia suurinta Maya-kaupunkia, suuntaa El Miradoriin. Sinne pääsee viiden päivän viidakkovaelluksella tai vastaavasti helikopterilla (suosittelen ensimmäistä vaihtoehtoa)! Nuo kaksi paikkaa ovat suurimmat Maya keskittymät Guatemalassa, eivätkä suotta. Moni paikallinen on omalla tapaansa myös ylpeä juuristaan ja he kertovat mielellään muinaisista, säilyneistä kielistä ja mayoista. Miksipä ei, ovathan nuo rakennelmat olleet uskomattomia omana aikanaan ja ovat vielä nykyäänkin. Rauniot saavat hengen salpautumaan upeudellaan ja massiivisuudellaan!

Kissa ja koira ihmiset - Olin todella iloisesti yllättynyt miten paljon hyvinvoivia koiria ja kissoja Guatemalassa oli. Monella koiralla oli oikea kaulapanta (ei vain narua), hyvän näköinen turkki ja sopivasti elopainoa. Myös kissat näyttivät hyvinvoivilta ja tyytyväisiltä elämäänsä. Hetken aikaa jos seuraili kadulla, huomasi mikä koira kuului mihinkin perheeseen. Eräillä paikallisilla markkinoilla ylijääneet lihat, kanat ja kalat annettiin tori-koirille ja -kissoille sulkemisajan jälkeen. Monessa paikassa törmäsi myös rescue-eläimiin ja siinä vasta sydän suli. Miten hienoa!

Ei tuputtajia! - En valehtele yhtään, jos sanon ettei missään ollut huutelijoita kaupustelemassa tavaraa, vaatetta tai rihkamaa. Ihmiset saattoivat ystävällisesti esitellä tuotteitaan kävellessämme heidän ohitseen tai huudella satunnaisesti päivän hedelmätarjonnasta! Kovaäänisimmät huutajat olivat moottoriteiden varsilla, kun kymmenet ihmiset koittivat myydä omia tuotteitaan ohi kiitäville autoilijoille. Tietyömaat olivat näiden myyjien unelma, sillä jonot saattoivat seisoa useita kymmeniä minuutteja. Siinä sai mainiosti odottelijoille kaupaksi jäätelöä, hedelmiä ja kylmää juomaa.

Erittäin hyvin toimivat wifi-yhteydet - Enpä olisi uskonut, että wifi voi toimia noin hyvin ympäri Guatemalaa. Olimmepa vuoristossa tai joen varrella, ei netin kanssa juurikaan ollut ongelmia. Joissain paikoissa saattoi olla rajoitettu wifi, mutta tarvittaessa se toimi nopeasti. Näin reissaajana suunnittelu on mielekästä, kun on toimiva netti ja pääset tutustumaan seuraavaan kohteeseen ja siirtymämahdollisuuksiin vaivattomasti. Arvostan tällaista toimivuutta, koska se tekee matkailusta mukavampaa! Myönnän kuitenkin, että oli ihana olla ilman minkäänlaista kuuluvuutta viisi päivää viidakossa. Sinne asti kun ei mikään yhteys kantanut.

Kaakao - Maailman herkullisin kaakao. En ole koskaan juonut niin hyvää kaakaota, kuin Guatemalassa. Täyteläisen suklaista, jopa hieman kermaista ja makeaa. Kaakao oli maidotonta, ihan ehtaa tavaraa, ripauksella sokeria. Maistui taivaalliselta tulivuoren huipulla, mutta erinomaiselta myös katukahvilassa. Ostin kotiinkin muutaman levyn tätä herkkua! Eniten harmittaa, ettei päästy vierailemaan kaakaotilalla katsomassa viljelyä sekä perinteistä suklaan valmistusta!

Nämä asiat meitä vihastuttivat:

Roskat, roskat, roskat!!! - Kerta toisensa jälkeen luulet nähneesi kaiken, ja kohta märkä rätti lentää naamallesi. Suurten teiden varsille kertyneet roskaröykkiöt olivat selkeästi ihmisten sinne dumppaamia. Moni vuorenrinteitä käytettiin myös kaatopaikkoina. Siellä missä on paljon ihmisiä, on myös paljon roskaa. Muistutin itseäni kuitenkin siitä, että täällä ei vielä puhuta samalla tavalla kierrätyksestä tai ilmaston suojelusta. Sitä ei välttämättä ymmärretä, että muovi ei katoa minnekään, jos sen heittää mereen. Maailmassa on välinpitämättömyyttä, mutta sitä löytyy joka puolelta. Itse keräilin roskia tilaisuuden tullen mukaani tai läheiseen roskikseen. Jospa siitä edes yksi ihminen inspiroituisi ja alkaisi tehdä samoin.

Eläinten kohtelu - Joka paikassa koira tai kissa ei ole perheenjäsen tai edes lemmikki. Ne ovat eläimiä ja niitä kohdellaan miltei kuin roskaa. Eräällä bussimatkalla kyytiin heitettiin kolme pientä koiranpentua muovisäkeissä. Yhtä roikotettiin jalasta ja toista kaulan ympärille sidotusta paalinarusta. Ilmeisesti pennut olivat menossa kaupunkiin uusiin koteihin ja toivon todella sen tarinan pitävän paikkaansa. Kuitenkin, miksi eläintä voi käsitellä kovakouraisesti ja huolettomasti, ajattelematta sen vointia.. yksi näistä pennuista matkusti bussimatkan sylissäni, koska se meinasi hypätä avoimesta ovesta pientareelle. En kestänyt katsoa pitkään kun mummo viereisellä penkillä potki sitä takaisin penkin alle.

Eläinkuljetukset olivat aivan omaa luokkaansa. Ei meillä Suomessa juuri kukaan näe, kun tuotantoeläimiä kuljetetaan tilalta teurastamolle. Täällä eläimet kuljetetaan kuitenkin avolavoilla, suurilla sellaisilla. Lehmät on ahdettu niin tiiviisti lavalle, että hädin tuskin päätään voivat liikuttaa. Miksei eläimille voi suoda rauhallista viimeistä matkaa? 

Matkanjärjestäjien huijaukset - Näitä oli kohtuuttoman paljon. Aina luvattiin reilusti enemmän kuin mitä saatiin, aikataulut olivat väärässä ja hinnoissa selkeästi paljon ilmaa. Kun hinta saatiin neuvoteltua kohdilleen, huomattiin ettei koskaan saatu kaikkea sitä mitä alussa oli luvattu. Loppujen lopuksi emme uskoneet matkanjärjestäjien kaikkia puheita ja hyvä niin. Jos olisimme luottaneet heihin esimerkiksi tulivuorivaelluksella, meillä olisi loppunut vesi kesken ennen ensimmäistä pysähdystä. Onneksi oltiin viisaita ja hankittiin itse kaikki neljä litraa vettä, sillä joissain porukasta oli mukana vain litra, kun loput piti saada ennen vaelluksen alkua kylästä..

Kaiken kaikkiaan Guatemala oli kuitenkin positiivinen yllätys. En oikein osannut odottaa mitään, kun Meksikossa tuntui että Aasia olisi sittenkin ollut parempi reissukohde meille. Onneksi ehdittiin viettää Guatemalassa kokonainen kuukausi, koska siellä oli niin paljon koettavaa! Ehdittiin nähdä monenlaista, mitä ei muualla olekaan. Onnistuttiin myös rentoutumaan, eli tasapaino säilyi mukavasti! Loppujen lopuksi ikäviä asioita oli todella vähän. Nämäkin asiat, jotka tähän olen kirjannut, nousivat mieleeni nopeasti, enkä jäänyt sen enempää kaivelemaan ikäviä asioita mielestäni. 

Eläimiä kohdellaan kaikkialla maailmassa huonosti, eikä turistihuijauksilta voi välttyä länsimaissakaan. Guatemala ei siis ole mikään poikkeus. Ikävää täällä on myös se, että elinolot monella ihmisellä ovat todella huonot ja ihmisoikeudetkaan eivät tunnu olevan hyvällä tolalla. Silti minua silloin tällöin hämmästytti paikallisten positiivisuus ja iloisuus. Emme voi vaikuttaa ympäristöömme tai geeneihimme, mutta voimme vaikuttaa omaan asenteeseemme ja siihen miten asiat haluamme kokea!

Riemun kiljahduksia pinnan alla

Ensinnäkin, pahoittelut näistä pitkistä postaus väleistä, ei ole nimittäin mikään helpoin homma pitää blogia täältä käsin. Tämä tekstien nakuttaminen puhelimen pienillä näppäimillä on yhtä hidasta kuin internet yhteytemme viimeisen puolentoista viikon ajan oli. On ikävää olla ulkopuolisen nettiyhteyden varassa, kun postaus odottaa julkaistaan, mutta heikon yhteyden takia se ei lataudu sivustolle. Lisäksi pari kertaa on käynyt niin, että luonnokseni ei ole tallentunut ja olen saanut aloittaa kirjoituksen alusta. On vaatinut pienen motivaatiotauon ennen kuin olen saanut taas kirjoittamisesta kiinni.

Tulinkin nyt pikaisesti kertomaan viime päivien kulusta, kun uusi maailma kirjaimellisesti avautui edessämme. Päädyimme viikko sitten sunnuntaina Hondurasin pohjoispuolella sijaitsevalle pienelle, muutaman tuhannen asukkaan saarelle, nimeltään Utila. Utila on tunnetusti maailman halvin paikka suorittaa sukelluskursseja, aina vasta-alkajasta (open water diver) sukellusmestariksi (dive master). Vaikka sukellus ei budjettilaskelmissamme ollut, niin nyt se pitäisi sinne mahduttaa. Päätimme nimittäin hyödyntää saaren edut ja suorittaa ensimmäisen tason. Meillä kummallakaan ei ollut mitään aiempaa kokemusta sukelluksesta, joten lähtötasomme oli pyöreä nolla. 

En voisi olla enempää kiitollinen meidän pienestä, viiden hengen ryhmästämme tai opettajastamme Bellasta! Noiden viiden päivän aikana, kun opettelimme sukellusta, saimme myös uusia ihania ihmisiä elämäämme ja kasvoin taas ihmisenä ainakin viisi senttiä! Eniten olen kiitollinen siitä, että ylipäätään lähdin mukaan kurssille, koska jokin minua pelottaa vedessä ja etenkin hengittämisessä putken tai muun lisälaitteen kanssa. Tuosta pelosta ei ollut tietoakaan enää ensimmäisen sukelluspäivän jälkeen. Miten mahtavaa!!

Peruskurssi open water diveriksi (owd) on hyvin selkeä ja helppo. Ensin katsotaan videoita, sitten keskustellaan asioista, tehdään muutamia tehtäviä ja lopuksi teoria osuus päättyy loppukokeeseen. Käytännön osuuksia meillä oli neljä, joista kaksi ensimmäistä suoritettiin hyvin matalassa vedessä ja viimeiset kaksi 12 ja 18 metrin syvyydessä. Käytännön osuuksiin kuuluu paljon tehtäviä veden alla, jotka kuulostivat alkuun omaan korvaani ylitsepääsemättömiltä. Muutamassa tehtävässä minulta meinasi loppua usko omaan tekemiseen, mutta kuten aiemmin kirjoitin, kouluttajamme Bella huolehti meistä kaikista ammattimaisesti ja rauhoitteli tarvittaessa. Kun kesken tehtävän sain tuskallisen krampin pohkeeseeni, hän rauhoitteli, auttoi ja viittilöi sitten jatkamaan rauhassa, kunhan olisin valmis.

Ongelmilta ei tosiaan vältytty, mutta toisaalta nyt tiedän miten toimia, jos ikävä tilanne sattuisi kohdalleni tulevien sukellusten aikana. Ainakin osaan itse pysyä rauhallisena veden alla, vaikka henkeen menisi vettä, korvani alkaisivat oikutella tai maskini irtoaisi. Omaa rauhallisuuttani ihmettelen edelleenkin. Tällainen hermoheikko osasi säilyttää tyyneytensä ja onnistui olemaan joutumatta paniikkiin. Niin ja tosiaan se suurin ongelma oli korvieni kanssa. Ei niinkään tasapainotuksen, vaan jossain kohtaa vasenta korvaani alko vihloa niin kovaa, että minun oli noustava pintaa kohti. Alas ei voinut palata, koska tasapainotus ei enää onnistunut kivun takia. Koska ryhmämme mukana oli myös kaksi dive master opiskelijaa, toinen heistä oli aina apunani ja tukenani. Tunsin oloni turvalliseksi jokaisella sukelluksella ja mielestäni se on tärkeintä!

Maailma pinnan alla on niin.. Erilainen. Se on täynnä pientä ja suurta elämää, erilaisia värejä, uusia muotoja sekä omalaatuisia ääniä. Jos oman hengityksen takaa pystyy kuuntelemaan, voi kuulla kuinka koralli pitää omaa sinfoniaansa. Melkein kuin olisi ollut pienen merenneidon matkassa. On niin paljon nähtävää, että aluksi tuntui ettei nähnyt mitään. Silmät yrittivät tavoittaa kaiken liikkuvan ja vähänkin poikkeavan muodon, joten aivot tekivät töitä taukoamatta. Mieleni teki kiljua siitä kaikesta riemusta! Onneksi viimeisillä sukelluksilla osasi jo hieman rauhoittua ja tutkailin rauhallisemmin ympäröivää maailmaa. Näimme isoja kaloja ja kalaparvia, suuria rapuja, valtavia koralleja sekä rauskuja, meritähtiä ja merimakkaroita. Moni bongailia erikoisia ja isoja kaloja, mutta minä pidin myös pienistä asioista.

Aivan kuten meressä, myös elämässä on paljon kauniita pieniä asioita. Meidän tulee vain opetella tunnistamaan ne ja muistaa pysähtyä katsomaan niitä.

Voisin kirjoittaa teille tästä aiheesta pitkät pätkät, mutta sukellus on jotain mikä jokaisen pitää itse kokea. Tiedän sen nyt. Moni sukeltaja on puhunut aiemmin vedenalaista kauneudesta ja uudesta maailmasta, ja nyt vasta ymmärrän mitä he ovat sillä tarkoittaneet!

Seuraavana suuntaamme kohti Nicaraguaa, jossa on itseasiassa todella hyvät mahdollisuudet sukeltaa. Miika suunnittelee jo seuraavaa tasoa sukelluksessa, jolloin pääsee 30 metrin syvyyteen, sekä kokemaan yösukelluksen taikaa. Itse en ole vielä ihan varma tuosta kurssista, mutta pieni seikkailijatar sisälläni haluaisin nähdä ja kokea lisää tuota uutta maailmaa!

Toivon että pääsen kirjoittamaan teille vähän tiuhempaan tulevaisuudessa, mutta kuten alussa mainitsin asiat riippuvat pitkälti nettiyhteydestä. Tekstit lataavat nopeammin kuin kuvat, joten täytyy alkaa karsia kuvista, jos hommasta ei meinaa muuten tulla mitään!

Laura <3

Antigua, Atitlan ja Acatenango, kolme kovaa A:ta!

Lake Atitlan - Järvi jylhien tulivuorten syleilyssä. 

Järvikylien ilmasto on vähän kuin Suomen kesä. Päivällä voi auringossa olla todella kuuma, mutta varjossa tarvitaan pitkähihaista ja heti alkuillasta joutuu vetämään pitkät vaatteet ylleen. Niin ja muuten paikassa ei olekaan mitään samaa kuin Suomessa, hih.

Järven ympärillä on useampi kylä, joista kaksi pääsivät meidän vierailulistalle. 

San Pedro on reppureissaajien suosiossa edullisuutensa takia, joten mekin suuntasimme sinne ensimmäisenä. Edullinen se tosiaan on moneen paikkaan ja naapurikyliin verrattuna, mutta hinnoissa on silti paljon ilmaa ja turistilisät, kuten nyt arvata saattaa. Majoituksen saattoi saada reilusti alle kympillä ja ruokaakin suht edullisesti vaikka paikallisia ruokapaikkoja ei rannan tuntumassa ollut.

Koska monessa paikassa oli kirjoitettu varkauksista tulivuorilla, päätimme jättää ne retket väliin ja varasimme aamuretken näköalapaikkaan Indian Nose-vuorelle. Auto nouti meidän klo 4 aamulla ja viiden jälkeen aloimme nousta kohti näköalapaikkaa. Nousu ei ollut turhan raskas ja ylhäältä avautui tosissaan upeat näkymät! Retki kesti kokonaisuudessaan noin 4 tuntia, joista vajaat kaksi tuntia vietimme vuorella. Koska saatiin tingittyä hinnoista (tai siis Miika tinki), saatiin rahoille ihan hyvää vastinetta!

San Marcos taas oli rauhallinen, vaihtoehtohoitojen ja joogan tyyssija, jonka katukuvassa näkyi enemmän hippejä kuin paikallista väestöä. Moni majoituspaikka oli myös länsimaalaisen pitäjän. Kaduilla näki länkkärien myyvän omia kädentöitään ja kadunvarsitaulut olivat täynnä erilaisia hoitomuotoja heidän tarjoamaan. Minulle sinänsä ei ole väliä miten kukakin hankkii elantonsa, mutta tuntui että tuossa kylässä oli syrjäytetty paikallinen väestö aika rajusti..

Vietimme pari yötä tiipiissä, Airbnb:n kautta varatussa, ja sitten olimme nähneet tarpeeksi. Majoituksen hinnat on suhteellisen korkeat, eikä kylässä niinkään ollut tekemistä useaksi päiväksi. Käytiin yhtenä päivänä vierailemassa luonnonpuistossa, jossa oli 12 metriä korkea hyppypaikka ja hyvät uintimahdollisuudet. Kallioilla viihtyi useamman tunnin, kun välillä pääsi pulahtamaan viileään veteen. Koska olin edellisen illan ollut kuumeessa jätin hypyt itse väliin! Viikko meni nopeasti järvimaisemissa, jonka jälkeen oli jo aika siirtyä Antiguaan. 

Antigua - vanha, mutta eläväinen kulttuurikehto

Antigua on aivan omanlaisensa kohde, sillä kapeat mukulakivikadut, värikkäät ja vanhat talot sekä satoja vuosia vanhat kirkot ja rauniot huokuvat arvokkuutta sekä upeaa kulttuuria. Tosin paikka on myös melko kallis, sillä siellä majoittuu paljon varakkaampaa väkeä, ei pelkästään reppureissaajia. Antigua on oiva paikka espanjan opiskelulle, sillä se tarjoaa mahtavat puitteet parin viikon intensiivikurssiin. Tällä hetkellä emme itse halunneet käyttää niin pitkää aikaa yhteen paikkaan ja espanjan opiskeluun. Koetamme pärjätä itsenäiselle opiskelulla, niin että osataan perussanasto!

Antigua, kuten Lake Atitlan, sijaitsee isojen tulivuorten juurella, joista osa on aktiivisia. Fuego on aktiivinen jatkuvasti ja se purkautuu päivittäin useita kertoja. Se on myös tulivuori, jota lähdetään katsomaan korkeimman tulivuoren, Acatenangon huipulle. Antigua on vilkas kaupunki, joka tarjoaa varmasti joillekin matkaajille paljonkin tekemistä, mutta ei meille. Se ei haitannut, sillä ennen tulivuorivaellusta oli mukava ottaa rennosti ja hankkia tarvittavat jutut mukaan. Kahviloita ja pieniä putiikkeja löytyy jokaiselta kadulta, turisteille on tarjolla erilaisia hoitoja, museoita ja eri mittaisia retkiä. Retket on melko kalliita, mutta niistä voi aina tinkiä. Tinkiminen tuntuu olevan (täälläkin) normi. Myös kuljetukset onnistuvat matkanjärjestäjien kautta. Me otimme "turistibussin" suoraan Rio Dulceen Antiguasta, joka tuli hieman kalliimmaksi kuin paikallisten suosimat bussit, mutta pääsimme suoraan kohteeseen, ilman useaa bussinvaihtoa. 

Minulla ei hirveästi ole sanottavaa Antiguasta, eikä juuri kuviakaan. Se toimi hyvänä välipysäkkinä, kun sieltä lähdettiin tulivuorivaellukselle ja siitä pääsi seuraavaan kohteeseen (Rio Dulce) kohtuullisessa ajassa. Sieltä sai hyvää vegaanista ruokaa sekä ihanaa suklaata ja kaakaota!

Acatenango - Uinuva jättiläinen.

Acatenango on tulivuori, joka kohoaa korkeuksiin aivan Antiguan kaupungin  vieressä. Sillä on kaksi huippua, Pico Mayor (korkein huippu, 3976m) ja Yepocapa (3880 m), joka tunnetaan myös nimellä Tres Hermanas (kolme sisarta).  Acatenango on yhteydessä viereiseen tulivuoreen, Fuego on ja tämä tulivuorikompleksi tunnetaan yhdessä nimellä La Horqueta. (Wikipedia, 2019)

Meidän retkikuntamme majoittui "perusleiriin", noin 3500 metrin korkeuteen. 

Kiipeäminen leiriin kesti noin 5 tuntia. Valehtelematta varmasti yksi elämäni tuskaisin kokemus. Meiltä otettiin heti alussa luulot pois, kun lähdettiin kapuamaan t o d e l l a jyrkkää rinnettä ylös. Hiekka pöllysi suuhun ja silmiin, kivet pyörivät jalkojen alla ja jalka lipsui. Tajusin että en ollut todellakaan valmis sellaiseen koetukseen. En henkisesti saatika fyysisesti. Aluksi mieleni teki valittaa kaikesta ja taisin kyllä valittaa ääneenkin jonkin verran. Jossain kohtaa kuitenkin tajusin ettei se auttaisi minua ylös ja päätin vaihtaa suhtautumistapaani myönteisemmäksi. Ja sehän auttoi! Loppumatka ei enää tuntunut läheskään niin tuskaiselta.

Jos kiivetessä oli tullut hiki, niin siitä ei enää ollut tietoakaan leirissä. Leirin korkeudessa oli jo itsessään kylmä, ja illan mittaan, auringon laskeuduttua, täytyi laittaa kaikki vaatekerrastot päälle jotka oli mukaan otettu. Onneksi olin järkeillyt ja pakannut paljon vaatetta mukaani.

Ilalla rentouduttiin nuotion äärellä ja katseltiin alati purkautuvaa Fuegoa. Näky oli mieletön, eikö sitä pysty mitenkään kuvailla sanoin tai edes kuvien välityksellä! Purkauksia tuli noin 10-20 minuutin välein, mutta jos halusi nähdä kunnollisen purkauksen, sai sitä odottaa miltei tunnin. Ja suuret purkaukset täysin pimeässä olivat henkeäsalpaavia! Jyrinän säestäessä taustalla, punaisena hehkuvat kivet ja laava sinkoilivat korkeuksiin ja valuivat vuorenrinnettä alas. Uskomatonta, miten noin usein purkautuva tulivuori ei aiheuta pelkoa asukkaissa. Purkaukset ovat jo niin arkipäivää, että tuskin niihin kukaan kiinnittää huomiota, muut kuin turistit. 

Kun kaikki ruoat ja herkut oli syötä oli aika vetäytyä telttaan, sillä aamulla klo 4.00 alkaisi seuraava rankka osuus, nimittäin kiipeäminen huipulle. Voin sanoa, että hieman huonosti nukutun yön jälkeen (kylmyys, jyrinä ja liian ahdas teltta), oli TODELLAKIN RANKKAA kiivetä huipulle aamuyöllä. Noustiin rinnettä ylös yli 400 metriä ja vauhti oli melko kova. Rinne oli jyrkkä, oli pimeää ja eilinen kiipeäminen tuntui jaloissa pahasti. Olin vähällä luovuttaa, sillä tuntui etten saanut ylhäällä happea ja matka ei tuntunut loppuvan koskaan. Tähän ei auttanut sekään, että oppaat toistelivat jatkuvasti "allmost there"-fraasia. 

Pidin jälleen lyhyen keskustelun itseni kanssa, ja jotenkin sain tsempattua itseni ylös. Viimeiset kymmenen metriä kompuroin kivissä ja valuvassa hiekassa, mutta pääsin huipulle. Pelotti niin kovin, että kaadun tai tipun alas, kun jalat ei tuntuneet enää kantavan. Mielellä on niin valtaisa voima, että sen käyttäminen vaikeissa tilanteissa on järisyttävä työkalu. Jos en olisi käyttänyt mieleni voimaa ja puhunut itselleni jatkuvasti kannustaen, en varmaan olisi päässyt huipulle tai ainakin olisin kiukutellut koko matkan ja unohtanut, miksi teen tätä. 

Huipulla tuulee, pitää totisesti paikkansa! Ilma oli tuossa korkeudessa (3976m) ymmärtääkseni 0 asteista ja heti huipulle astuttua, kylmyys tuntui luissa ja ytimissä. Vaikka ylläni oli neljä paitaa, paksu takki sekä kolmet housut, tuntui samalta kuin talven yllättäessä autoilijan. "Enkö muka taaskaan osannut varautua tähän"..

Olipahan tosin maisemat. Hämärän vielä vallitessa tuijotettiin purkautuvaa Fuegoa ja sen laavasyöksyjä. Hiljalleen aurinko alkoi valaista ja maisema muuttui totaalisesti. Kuin sovittuna vaihtona, Aurinko tuli esiin ja Fuego rauhoittui. Edelleen se purkautui, mutta maltillisemmin. 

Henkeäsalpaavaa. Nautinko? Totisesti !

Mutta ehkä parasta koko reissussa oli alasmeno. Olo oli kuin leikkivällä lapsella. Se rinne jota aamulla tuskissani olin kiivennyt ylös, muuttui nyt leikkikentäksi. Juoksin ja hypin kuin gaselli mäkeä alas, piittaamatta siitä että kenkäni olivat täynnä kiviä ja että vieressäni avautui suora pudotus varmaan kuolemaan!

Koska alasmeno perusleiriin oli niin hauska, jatkettiin Miikan kanssa menoa samalla tavalla aina ihan alas saakka. Ja arvatkaa miltä tuntui olla ensimmäinen alhaalla kaikista sen päivän matkaajista. VOITTAJALTA!

(Tämä ei ole maksettu kumppanuus coca-colan kanssa, sponsori tälle matkalle toki olisi kiva!)

Olivatko näkymät ja kokemukset kaiken sen tuskan ja kivun arvoisia? En ole edelleenkään ihan varma, sillä kiipeäminen oli niin kamalaa! Mutta luulen, että olisi jäänyt kaduttamaan mielettömästi, jollen olisi tuota matkaa tehnyt. Olihan se samalla matka itseeni. Voimauttava kokemus, joka loi aika paljon uskoa itseeni ja omiin kykyihini! 

En kyllä tekisi uudelleen samaa. Ainakaan ihan heti..

Laura